Ei näin tytöt, ei näin...

Viime yönä kirjoittaessani tunsin niin suurta fyysistä vihaa, mutta jälkeenpäin sanojen soljuttua ruudulle ja pois minusta tavallaan myös suunnatonta vapautta ja puhdistuneisuuden tunnetta että odotan mielenkiinnolla mitä tapahtuu kun vihdoin saan kaiken pois mielestäni.

Olen nämä vuodet eron jälkeen useasti tuskaillut sitä miksi tuhlasin elämästäni niin monta vuotta yllämainittuun luuseriin. Toisaalta ymmärrän, ettei elämäni olisi sitä mitä se on juuri nyt ellen olisi niin tehnyt. Vaikka olenkin lukemattomien viinipullojen saattelemana avautunut asioista ja ongelmista ystävilleni en ole kertaakaan ollut kenellekään -josko itsellenikään- täysin rehellinen.

On siis korkea aika katsoa peiliin ja oppia virheistään.


Tarina jatkuu siis Ensimmäisestä Suuresta Kriisistä. Mies oli siis, kuten yllä mainittu, viettänyt yönsä toisen naisen luona. Saadakseni hänet tulemaan kotiin keskustelemaan asioista jouduin esittämään puhelimessa tyyntä ja ettei asia oikeastaan häiritse minua.
Kun herra vihdoin suvaitsi saapua voinee yhteenottoa kuvailla sanoin all hell broke lose. Huusin, itkin, raivosin. Halusin saada tietää missä mies oli ollut ja kenen kanssa.
Mitäpä teki armas sosiaalipummini? Mikäpä olisi paras toimintamalli? No kas, tietenkin: hyökkäys on paras puolustus!
Mitä tekee epävarma tyttö? Suurin pelkoni oli tuolloin, niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin, että mies jättää minut. Pelko yksinjäämisestä, epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta.
Onneksi ihminen viisastuu vanhetessaan ja juuri tällaisten kohdattujen ongelmien kautta.
Itse riitaa taisi kestää puolisen tuntia. Lopuksi itkettiin ja annettiin anteeksi. Miehen selitys? Hän oli valehdellut suojellakseen minua. Hän oli tiennyt minun hermostuvan siitä ettei ole kotona joten oli ajatellut kertoa pienen hätävalheen ettei joutuisi kohtaamaan minkäänlaista draamaa.
Seksiä hän ei ole tähän päiväänkään mennessä myöntänyt harrastaneensa yllämainitun naisen kanssa kyseisenä yönä. (Eikä sen puoleen kenenkään muunkaan niistä lukuisista naisista joihin palaan myöhemmin...)

Aamupäivän ollessa jo pitkällä en ehdi enempää vuodattamaan mutta jälleen kerran lukiessani rehellistä tekstiä mietin yhtäaikaa miten olen voinut olla niin NAIIVI ja että luojan kiitos ihminen oppii virheistään!

...Jatkoa seuraa.

A first time for everything...

Viime yönä pohdiskellessani sikamaista exääni ja sitä miten onnellinen olenkaan hänestä eroon päästyäni totesin että voisi olla hyvä purkaa kaikkia niitä -hyi kamalaa- suorastaan epäkristillisen törkeitä mielipiteitä hänestä, hänen elämäntyylistään sekä kuvottavaakin kuvottavammista kavereistaan.

Lienee syytä valottaa että aikaa erosta on jo vuosia, päivääkään en kadu enkä häntä todellakaan kaipaa, mutta huomaan sisälleni pinoutuneen kasoittain negatiivisia tunteita kyseistä ihmistä kohtaan. Ja koska negatiiviset tunteet purkamattomina aiheuttavat pahaa oloa lienee korkea aika tarttua härkää sarvista. Kerrottakoon myös, että suhteeseen mahtui paljon hyviä päiviä ja ihania asioita, joista on jäänyt minulle rakkaita muistoja.
Tässä blogissa ei kuitenkaan ole tarkoitus muistella niitä. Vaan dokumentoida kaikki se -anteeksi kielenkäyttöni- paska mitä sain niskaani vuosikaudet ja jota olen ystävilleni ja läheisilleni vuodattanut jo aivan tarpeeksi monta kertaa. Nyt saan kerrankin itsekriittisesti kirjoittaa täysin rehellisesti mitä tapahtui, mitä tunsin ja miksi jatkoin suhdetta. Omista epävarmuuksistani ja peloistani, omasta kasvustani ihmisenä, henkilökohtaisista asioista joista en välttämättä kaikista uskaltaisi avautua edes lähimmilleni. Ihminen kun tuppaa olemaan harvoin tarpeeksi itsekriittinen.

Miksi sitten blogata? Toki voisin kirjoittaa päiväkirjaa tai muistivihkoa ja käkätellä itsekseni exäni idioottimaisuutta, mutta kaipa pieni osa minusta saa tyydytystä kirjoittaessani julkisesti, joskin niin ettei ketään eikä mitään voida koskaan tunnistaa. Trashing incognito? Menköön.

Tarina saa alkunsa vuosia sitten, kun allekirjoittanut oli vielä viaton ja ah niin naiivi tyttönen aikuisuuden kynnyksellä. Mukaan tarttui mies, poika vielä oikeastaan, jonka kanssa oli kivaa leikkiä seurustelua ja hetkisen kuluttua kotiakin.
Jos vanhempi ja viisaampi minäni olisi jo tässä vaiheessa tehnyt intervention ja huutanut kovaan ääneen SEIS olisi ehkä monilta kyyneliltä ja loputtoman tuskaiselta tuntuvalta mielipahalta vältytty. Mutta mitäpä elämä muuta tekee kuin opettaa? Oppia piti siis minunkin, kantapään kauttakin monet asiat, joista yhtään en kadu sillä nehän tekevät minusta sen ihmisen joka tänä päivänä olen. Kuka sitten olen? Jonkun mielestä kenties katkeroitunut kolmekymppinen joka edelleen jaksaa muistella "suuren" rakkautensa pieleen menemistä? Vaiko kenties nainen naiseuden porteilla, vihdoinkin valmis rehellisesti tarkastelemaan omaa toimintaansa ja sitä miten elämässä on edennyt, oppimaan virheistään ja pyrkimään parempaan? Jokainen päättäköön itse.

Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut hyvin vahvatahtoinen yksilö, ja elänyt elämäänsä ajatusmaailmalla 'kaikki-mulle-heti-nyt-mieluusti-jo-viisi-minuuttia-sitten'. Joten... Kun iski halu seurustella ja sopivanoloinen kaveri käveli vastaan niin mikäpä siinä. Mikäli yllä mainittu interventio olisi tapahtunut olisi se vanhempi ja viisaampi minä huutanut kovaan ääneen minulle: "HUONO miesvalinta! Työtön! Nukkuu kaverinsa sohvalla! Kaljoittelemassa arki-iltana! Yritti iskeä parasta ystävääsi!". No. Tätähän ei kaksikymppinen naisenalku (vahvasti päätettyään jotain saavuttaa) tajunnut ajatella. Ennemminkin: "IHANA mies! Boheemi! Kahden kämpän välissä! Vapaa sielu! Pitää ystävistäni!" Tai jotain sinnepäin...

Jälkeenpäin minulle selvisi että "ihana" mies oli suhteemme ensimmäisinä viikkoina käynyt vielä harrastamassa seksiä silloisen seksikumppaninsa kanssa, noin niinkuin jäähyväismielessä. Tämän sain jostain syystä tietää herralta itseltään seurusteltuamme noin vuoden. En ymmärrä tänä päivänäkään miksei se soittanut hälytyskelloja. Mutta mitäpä sitä surkuttelemaan.

Yhteenmuutto (minun asuntooni tottakai, kaverihan oli asunnoton) tapahtui olosuhteiden pakosta melkoisen nopeasti, muutaman viikon tapailun jälkeen. Olihan se alussa aika ihanaa ja auvoisaa kun oli oma koti jonkun kanssa. Työttömäksi miehellä riitti yllättävän paljon rahaa. Hän osteli minulle lahjoja, halusi maksaa kauppareissuja ja tottakai käydä joka viikonloppu baareissa. Ihmettelin hieman hänen rahankäyttöään, ja myös sitä miksei hän konkreettisesti osallistunut elämisen kuluihin, vuokraan, sähköihin, vesimaksuihin.. Mutta hänen 'kantaessaan kortensa kekoon'  maksamalla juoksevia kuluja annoin asian olla.

Vuosikausia myöhemmin minulle selvisi että rahaongelmat olivat alkaneet jo tällöin, mahdollisesti jopa aikaisemmin löytäessäni täyteen sullotun putkikassin joka sisälsi... avaamattomia laskuja, karhukirjeitä, ulosottokirjeitä, käräjäoikeuden kirjeitä ynnä muuta mukavaa.

Kihloihin menimme vain muutama kuukausi tapaamisemme jälkeen. Hän "kosi" minua romanttisesti baarireissulla, enkä usko että ellen minä olisi ollut onnesta soikeana hän olisi edes muistanut koko asiaa seuraavana aamuna.. Toisaalta, olihan se hyvä tapa saada tuoppitolkulla ilmaista viinaa kavereilta onnitteluksi!
Seuraavalla viikolla tuli ajankohtaiseksi mennä sormusostoksille. Päivän valitseminen oli yhtä helvettiä (työttömän arki on rankkaa ja puuhaa täynnä?) ja kun kaupoille vihdoin päästiin alkoi marmatus. Kaikki oli liian kallista. Kuinka monesta paikasta oikein tarvitsee etsiä? Eikö nyt vain voitaisi ottaa jotain sormuksia? Siis voidaanko ottaa aika halvat niin jää sitten rahaa muuhunkin (vaikkapa olueen!)?  '
Loppujen lopuksi MINÄ ostin kihlasormuksemme kojusta vanhalta naiselta joka eittämättä myi pelkkää rihkamaa. Että päästäisiin takaisin kotiin. Tai voitaisiin ehkä käydä yksillä.

On se kumma, miten työttömän arki on, kuten yllä mainittua, rankkaa ja puuhakasta. Itse kävin töissä koko suhteemme ajan, ja rahoitin siitä leijonanosan. En vielä tänä päivänäkään tiedä mitä mies puuhaili minun töissä käydessäni, mutta ei ainakaan kotitöitä, sillä minä onnellisena siivosin, pyykkäsin ja kokkasin ainoana taloudessa sen lisäksi että työskentelin kahdentoista tunnin päiviä kuusi päivää viikossa.

Ensimmäinen kriisi, kyllä, se ensimmäinen johon minä havahduin, tapahtui kun olimme olleet kihloissa puoli vuotta. Olin ollut yötöissä ja tarkoitukseni oli mennä sieltä suoraan vahtimaan siskoni lapsia aamupäiväksi . Pääsin kuitenkin töistä etuajassa joten ajattelin ajaa kotimme kautta ja yllättää 'rakkaani', olihan sentään kihlauksemme "puolivuotispäivä". Saavuin kotiin huomatakseni sen olevan tyhjä. Kello oli seitsemän aamulla joten mitään järkevää selitystä miehen poissaololle ei ollut, varsinkaan hänen laitettua minulle neljän aikaan tekstiviesti jossa kertoi olevansa kotona ja menevänsä nukkumaan. Sänkyä ei oltu edes avattu.
Hieman hämmästellen soitin sitten herralle ja kysäisin huolettomaan sävyyn herätinkö ja missä hän on. Selvästikin vielä humalassa hän kertoi heränneensä soittooni ja olevansa kotona.
Hieman tyrmistyneenä totesin istuvani sängyllämme ja että missäköhän kodissa hän tarkalleen ottaen on? Mies, rohkea ja sanojensa takana seisova suoraselkäinen sankari reagoi tilanteeseen lyömällä luurin korvaani.
Ja vastaamalla puheluihini seuraavan kerran iltapäivällä kello kolme. Illalla hänen tullessaan kotiin kävi ilmi että hän oli viettänyt yön sen samaisen seksikumppanin sohvalla joka jo aiemmin mainittiin........



Tähän jää vuodatus ja ajatusten purku  tältä illalta, huomaan kirjoittamisen toimivan terapiana sillä olen niin raivoissani että mieleni tekisi huutaa ja lyödä jotakuta. Toisaalta samalla huomaan olevani helpottunut ja tuntuu kuin päästäisin irti.

Kirjoittaminenhan on terapiaa, joten sitä täytynee jatkaa.

Ja ei huolta, jahka saan tämän mätäpaiseen puhdistettua ajattelin alkaa sen elämän pohtimisen jota lupaan ylempänä :)