Viime yönä kirjoittaessani tunsin niin suurta fyysistä vihaa, mutta jälkeenpäin sanojen soljuttua ruudulle ja pois minusta tavallaan myös suunnatonta vapautta ja puhdistuneisuuden tunnetta että odotan mielenkiinnolla mitä tapahtuu kun vihdoin saan kaiken pois mielestäni.
Olen nämä vuodet eron jälkeen useasti tuskaillut sitä miksi tuhlasin elämästäni niin monta vuotta yllämainittuun luuseriin. Toisaalta ymmärrän, ettei elämäni olisi sitä mitä se on juuri nyt ellen olisi niin tehnyt. Vaikka olenkin lukemattomien viinipullojen saattelemana avautunut asioista ja ongelmista ystävilleni en ole kertaakaan ollut kenellekään -josko itsellenikään- täysin rehellinen.
On siis korkea aika katsoa peiliin ja oppia virheistään.
Tarina jatkuu siis Ensimmäisestä Suuresta Kriisistä. Mies oli siis, kuten yllä mainittu, viettänyt yönsä toisen naisen luona. Saadakseni hänet tulemaan kotiin keskustelemaan asioista jouduin esittämään puhelimessa tyyntä ja ettei asia oikeastaan häiritse minua.
Kun herra vihdoin suvaitsi saapua voinee yhteenottoa kuvailla sanoin all hell broke lose. Huusin, itkin, raivosin. Halusin saada tietää missä mies oli ollut ja kenen kanssa.
Mitäpä teki armas sosiaalipummini? Mikäpä olisi paras toimintamalli? No kas, tietenkin: hyökkäys on paras puolustus!
Mitä tekee epävarma tyttö? Suurin pelkoni oli tuolloin, niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin, että mies jättää minut. Pelko yksinjäämisestä, epäonnistumisesta, hylätyksi tulemisesta.
Onneksi ihminen viisastuu vanhetessaan ja juuri tällaisten kohdattujen ongelmien kautta.
Itse riitaa taisi kestää puolisen tuntia. Lopuksi itkettiin ja annettiin anteeksi. Miehen selitys? Hän oli valehdellut suojellakseen minua. Hän oli tiennyt minun hermostuvan siitä ettei ole kotona joten oli ajatellut kertoa pienen hätävalheen ettei joutuisi kohtaamaan minkäänlaista draamaa.
Seksiä hän ei ole tähän päiväänkään mennessä myöntänyt harrastaneensa yllämainitun naisen kanssa kyseisenä yönä. (Eikä sen puoleen kenenkään muunkaan niistä lukuisista naisista joihin palaan myöhemmin...)
Aamupäivän ollessa jo pitkällä en ehdi enempää vuodattamaan mutta jälleen kerran lukiessani rehellistä tekstiä mietin yhtäaikaa miten olen voinut olla niin NAIIVI ja että luojan kiitos ihminen oppii virheistään!
...Jatkoa seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti